Runsas vuas sit mää törmäsi yhtäkki päin kirjailija. Sil ol matruusin pait mut ei se seilor ollu. Se näytti mul runojas ja pahotteli, et hän o itte kuallu jo 1950-luvul. Mut nämä runot o elävi, se sanos. Ja ne oliva! Kukas sää olet, mää kysysi. Čaks. Aleksandrs Čaks.

Ennen kuin Heli Laaksonen, 49, tutustui Aleksandrsiin, piti voittaa latviaksi käännetyllä Aapine-runokirjalla kuukauden kirjailijaresidenssi Latviaan, tulla koronapandemia ja menettää noin 90 prosenttia töistä.

Eli se meni jotakuinkin näin: Kun Heli viime vuonna Latviassa ollessaan törmäsi kirjastossa sattumoisin Aleksandrs Čaksin runoihin, kävi humahdus, josta hän ei ole vieläkään oikein toipunut.

Heli istui kirjaston lattialla kuin pikkulapsi ja ympäröi itsensä Čaksin kirjoilla. Englanniksi, ruotsiksi, viroksi ja ranskaksi käännetyistä runoista löytyi vuonna 1950 kuollut hengenheimolainen.

– Lukiessani hänen runojaan tuli tunne, kuin olisin puhunut hänen kanssaan, ja minun pitäisi vastata hänelle kertomalla tästä ajasta. Tunnetta voisi verrata jonkin sortin rakastumiseen, Heli kertoo.

– Aloin heti suomentaa runoja ja lähetin niitä katsottavaksi kääntäjäystävälleni Guntars Godinsille – nk näis mittän tolkku? Sieltä tuli vihreää valoa. Käänsin vimmaisesti lisää ja kirjoitin jokaiselle vastausrunonkin.

Lue lisää Sielunpeilin numerosta 5/2021!